yopuoli

Kysymyksiä väkivallasta, aikamme yöpuolesta

Tag: Magnani

Mielenhäiriöistä ja väkivallan ymmärtämisestä

Kuinka paljon väkivaltaa tulee ymmärtää? Esimerkki: henkilö X esiintyy väkivaltaisesti ja on toistuvasti aggressivinen. Häntä ymmärretään, koska a) hän on masentunut b) kenties persoonallisuushäiriöinen c) jotenkin muuten pois tolaltaan.

Kysymys on vaikea. Väkivaltaan tulisi voida puuttua, mutta lynkkausmielialaa ei haluta lietsoa. Kuitenkin, jos vain luotetaan jokaisen kykenevät ymmärtämään X:n vaikeudet ja pystyvän siksi nousemaan hänen aiheuttamiensa loukkausten ja henkisen pahoinvoinnin yläpuoelle, luodaan sosiaalinen järjestelmä, jossa eletään vahvimman ehdoilla.

Magnani (2011, 201) kirjoittaa: “What is really unfortunate, in my opinion, is that media and consequently public opinion became absolutely comfortable with insanity pleas, in spite of being conspicuously ignorant as far as the knowledge of forensic psychology is concerned. … people… roughly classify almost any violent or bloody actions as the fruit of criminal psychopathologic individuals. In such a way – curiously – they are inclined to decriminalize them, nearly a priori.

Väkivallan ymmärtäminen mielenhäiriönä tai vaikean menneisyyden inhimillisesti ymmärrettävänä tuloksena on vaikea kysymys väkivallan kohteen kannalta. Etenkin kulttuurin rakenteisiin piilotettua väkivaltaa, kuten vainoamista tai muuta henkiseen hyvinvointii kohdistuvaa väkivaltaa, ollaan liian usein taipuvaisia ymmärtämään.

Ongelmaksi muodostuu tällöin uhrin kokemus.

Eikö väkivallan kokemus ole ymmärrettävä, inhimillisesti yhteisön huomion ansaitseva asia?

Ian McEwanin romaanissa Ikuinen rakkaus, ja siitä filmatisoidussa elokuvassa, päähenkilö Joe joutuu mielisairaan Jedin vainoamaksi. Joen ongelmaksi ei muodostu ainoastaan vaikea vainoaminen, mutta myös yhteisön ymmärtämättömyys. Yhteisö on taipuvainen pitämään Jediä ressukkana, joka ansaitsee sääliä. Asetelma keikahtaa nurinkuriseksi: väkivallan tekijästä tulee uhri ja uhri näyttäytyy epävakaana ja väkivaltaisena.

Tällaisiin illuusioihin ollaan vaarassa luisua silloin, kun väkivallan tekijää halutaan ymmärtää väkivallan kokijan kustannuksella.

Tiedon väkivalta

Olen viipynyt italialaisen filosofin, Lorenzo Magnanin teoksen Understanding Violence parissa jo jonkin aikaa.

Magnanin teos käsittelee väkivaltaa huomattavasti laajempana ilmiönä, kuin millaisena vaikkapa suomalainenkin kulttuuri väkivallan vielä tänä päivänä ymmärtää. Maganani alleviivaa, että väkivalta ei ole vain suoraa, fyysistä väkivaltaa, vaan väkivalta on myös sanoja, eleitä, kulttuurisia rakenteita.

Väkivallan piiriin kuuluvat myös tieto ja sen pimittäminen.

Magnani (emt, 58) kirjoittaa: “Knowledge is a duty, especially when dealing with complicated artifactual situations”.

Tietäminen on velvollisuus. Huonosti perustellut argumentit, jotka kieltäytyvät pyrkimästä objektiivisuuteen ja tiedon lisäämiseen, kuuluvat tietyissä tilanteissa väkivallan piiriin. Ilmiselvänä esimerkkinä voidaan mainita silmien sulkeminen naapurissa tapahtuvalle väkivallalle vain koska “asia ei minulle kuulu”. Erityisesti suomalaisessa kulttuurissa ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että tietty väkivalta kuuluu “yksityisen piiriin”. Ajatus on sinällään väkivaltainen.

Tiedon velvollisuus liittyy väkivaltaan myös kääntöpuoleltaan. Tiedon pimittäminen voi olla väkivaltainen ja agressiivinen teko. Sellainen tieto, joka voisi lisätä hyvinvointia, tai jonka pimittäminen aiheuttaa pahoinvointia, kuuluu tiedon velvollisuuden piiriin.

Voidaan siis ajatella, että tiedon pimittäminen on tietyissä tilanteissa väkivaltaa.

Edellisistä esimerkeistä täytyy vielä todeta, että tiedon ja väkivallan suhde määrittyy edelleen myös eettisten kysymysten kautta. Jokaisessa tilanteessa on aina arvioitava erikseen, lisääkö tieto hyvinvointia – ja toisaalta onko sen pimittäminen tai huomioimatta jättäminen väkivaltaa.