Hans Eislerin huomio elokuvamusiikin historiallisista kerrostumista

Hans Eisler listasi vanhojen ja uusien musiikkimuotojen musiikkikulttuurisia tarkoituksia: yhteiskunnallisesti tiedostavan musiikin etsimisen keskellä hän astui sivupolulle, joka kommentoi elokuvamusiikin kulttuurihistoriaa. Suurten musiikimuotojen (vanhoissa sinfonia, sonaatti, kvartetto, orkesterisarja; uusissa: opetusnäytelmä- elokuva- ja poliittisten tilaisuuksie käyttömusiikki) tarkoituksena on materiaalin kokeilu ja muodon tutkiminen. Nämä kokeilut ja tutkimukset eivät ole kuitenkaan yhteiskunnan yllä leijuvaa itsenäistä ainesta vaan osa elävää kulttuuria ja yhteiskuntaa. Eislerin tekstistä silmiin osuu erityisesti elokuvamusiikin vanhoja ja uusia muotoja koskeva huomautus. Vanhoissa muodoissaan elokuvamusiikki on “kuvitusta ja tunnemaalailua”. Uusissa muodoissa elokuvamusiikin tehtävä on pyrkiä tekemään “musiikillisia huomautuksia”. Tämä vaatimus on enemmän tai vähemmän linjassa myös elokuvamusiikin historian kanssa, joka on edennyt Hollywoodin kultakauden elokuvamusiikin tunteellisesta melodraamasta modernin elokuvamusiikin aktiivisesti narratiivisiin ja kommentoiviin muotoihin. Kuinka edellä esitetty huomio on linjassa kokemuksesta kiinnostuneen elokuvamusiikin tutkimuksen kanssa? Kokemuksesta kiinnostuneen tutkijan huomio kiinnittyy vanhoja ja uusia muotoja yhdistävän elokuvamusiikin käyttöön. Kokemus on tunteen (melodraamaa) ja  omaa merkitsevää kieltään. Elokuvamusiikissa se näyttäytyy eri historiallisten musiikillisten funktioiden monipuolisena yhdistämisenä.

Kirjallisuus:

Eisler, Hans (1980) [193-], Musiikin yhteiskunnallisen tehtävän muutoksesta, teoksessa Kirjoituksia musiikista, suom. Jyrki Uusitalo. Helsinki: Love Kirjat. 95–101.

Lukemattomat tekstit

Onko hyvä teksti kuin elokuvamusiikki klassisimmillaan, siis kuten Claudia Gorbman  sen hahmottaa? Elokuvamusiikki klassisimmillaan (Hollywoodin kulta-kaudella) on sellaista, joka ei kuulu. Se peittyy tarinan alle, tukee sitä. Katsoja katsoo elokuvaa eikä kuule musiikkia vaikka se tulviin ja täyttää huoneen. Onko hyvä teksti siis kuin elokuvamusiikki? Lukija lukee tekstiä eikä ajattele lukevansa. Vain virheet paljastavat lukukokemuksen. Ne ovat töyssyjä tiessä. Muistutus siitä, että joku johdattelee tarinaa. Johdateltavana olo ärsyttää. Haluan johtaa itse! Haluanko siis olla lukemani kanssa samaa mieltä? Haluan kuvitella itse kuvittelevani lukemani. Onko hyvä teksti kuin elokuvamusiikki? Onko hyvä elokuvamusiikki kuin samanmielisten teksti toisilleen?

Gorbman, Claudia 1987. Unheard melodies. Narrative film music. London: British Film Institute.

 

Musical listening of stalking

To understand fully what stalking means to the experience of the victim, I suggest the method of musical listening. When one is listening something musically, one can grasp not only the objective points and happenings of violence, but also the invisible lines and meanings connecting these points.

Jean-Luc Nancy writes about musical listening: “Listening must be examined—itself auscultated—at the keenest or tightest point of its tension and its penetration. The ear is stretched [tendue] by or according to meaning—perhaps one should say that its tension is meaning already, or made of meaning, from the sounds and cries that signal danger or sex to the animal, onward to analytical listening, which is, after all, nothing but listening taking shape or function as being inclined toward affect and not just toward concept (which does not have to do with understanding [entendre]), as it can always play (or “analyze”), even in a conversation, in a classroom or a courtroom. Musical listening seems, then, to be like the permission, the elaboration, and the intensification of the keenest disposition of the “auditory sense.”

For Nancy, the self is defined through listening. To be is to resonate, to feel ones body. Being in the world is being part of the world, “listening opens (itself) up to resonance and that resonance opens (itself) up to the self: that is to say both that it opens to self (to the resonant body, to its vibration) and that it opens to the self (to the being just as its being is put into play for itself).”

Stalking is never only about what we see: it is also about what we hear and what we listen to. If one only looks at the objective signs of stalking (i.e. following, sending unwanted gifts and letters, phone calls, emails) one fails to perceive the rhizome of stalking (Nikupeteri & Laitinen 2013), the essence of stalking.

As Nancy points out: we cannot escape sound by closing our ears, we do not have ear-lids. When violent sound approaches the self, it will not only penetrate it and resonate in it, it will also return the sound from violated body to the violating body and connect these two. This makes the rhizome of stalking very subjectively violating, changing the experience of life in very profound way, not just in the level of concepts but also meanings of the self, being, and placing oneself among other beings (which are also connected to the violent rhizome of stalking).

Vainoaminen performatiivisena väkivaltana

 

Sari Näre huomauttaa, että väkivaltaa on myös haitallisen ja häpeää tuottavan puuttumisen mielen tahattomalle alueelle. Hän kytkee häpeän tuottamisen näyttämiseen: näyttäminen ja näytteille asettaminen tehdään ”hinnalla millä hyvänsä, väkivaltaakaan kaihtamatta”. (Näre 2008, 196.)

 

Väkivallan performatiivisuus on erinomainen keino tarkastella uusia rikoksen muotoja, kuten vainoamista. (Vainoaminen on kriminalisoitu Suomessa vuoden 2014 alusta alkaen.)

 

Performatiivisena ymmärretty väkivalta ei ole sidottu tarkasti ajan ja paikan kautta määriteltävään väkivaltaan, vaan se on tapahtumien sarja, eräänlainen jatkuva tila, joka voi aktualisoitua omien sisäisten lakiensa mukaisesti milloin ja miten tahansa.

 

Siinä missä tarkasti ajan ja paikan kautta määriteltävä rikos vaikeuttaa vainoamisen kaltaisten rikosten tunnistamista ja niiden puuttumista, performatiivisuuden käsite voi auttaa tunnistamaan ja ehkäisemään rikoksia, jotka perustuvat kokemuksen horjuttamiseen.

 

Näre (2008, 196) kirjoittaa: ”Performatiivinen, näytösluonteinen väkivalta näyttää nousseen esiin aikana, jolloin rajojen murtaminen tuntuu mahdottomalta: rajat ovat liudentuneet, eikä liiemmin ole enää rajoja, joita rikkoa”.

 

Vainoamiselle onkin tyypillistä jatkuva intiimien rajojen rikkominen. Rajat voidaan häivyttää häiritsevällä ja nolaavalla käyttäytymisellä Facebookissa, tunkeutumalla yksityisen alueelle julkisessa tilassa esimerkiksi antamalla ymmärtää että vainoajan ja vainotun välillä on jotain intiimiä, vainotun kokemusta voidaan horjuttaa performoimalla romanttista suhdetta vainoajan ja vainotun välille.

 

Edellä kuvattuja tapahtumia ei voida rajata yksittäisiksi rikoksiksi, mutta niiden väkivaltainen luonne voi olla hyvin todellinen ja vaikeasti siedettävissä.

 

Elokuvataiteesta nousee esiin lukuisia esimerkkejä epämääräisen, väkivaltaisen kokemuksen kuvaamisesta; David Lynch nojaa tarinoissaan vaikutelmiin. On vaikea määritellä mitä tapahtuu. Rajat ovat liuentuneet ja lointontuneet, yksityinen on julkista. Väkivalta on jatkuvasti läsnä, mutta liukasta kuin saippua. Se pakenee aina, kun siihen yrittää tarttua.

 

Lähde: Näre, Sari ”Julkisen intimisoituminen ja performatiivinen väkivalta” teoksessa Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. 2008 (195–221)

Rakkauden demoniset laavakuplat

Demoni on monipäinen (“Mikä sinun nimesi on?” kysyi Jeesus. Mies vastasi: “Legioona”, sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. Luuk 8:30). Kun yksi demoni on ajettu pois, kun olen vihdoin saanut sen vaikenemaan, toinen sen vieressä nostaa päätään ja puhkeaa puhumaan. Rakastuneiden demonien elämä muistuttaa kaasutulivuorten pintaa; suuret (kiehuvat ja likaiset) kuplat puhkeavat yksi toisensa jälkeen; kun yksi niistä painuu alas ja rauhoittuu, palaa kiehuvaan massaan, kauempana muotoutuu jo toinen paisuva kupla. Kuplat “Epätoivo”, “Mustasukkaisuus”, “Ulkopuolisuus”, “Halu”, “Epävarma käytös”, “Kasvojen menettämisen pelko” (demoneista ilkein) sanovat “plop” yksi kerrallaan epämääräisessä järjestyksessä: Luonnon omassa epäjärjestyksessä. (Roland Barthés 2010: 47–48.)

Jedin vainoamisprosessit muistuttavat kieroutunutta rakkautta. Jed vainoaa Joeta, koska “hän rakastaa tätä”. Jedin käytös muodostaa vainoamisen verkoston (vertaa Nikupeteri & Laitinen 2013). Hän löytää aina uuden johtolangan, jota seurata rakkautensa äärelle. Rakkautta manifestoidaan seuraamalla Joeta, vartioimalla tämän kotia yötäpäivää vastapäisestä puistosta käsin, tunkeutumalla Joen työpaikalle, vaatimalla pitkiä puhelinkeskusteluita, yllättämällä Joe polaroid-kameran kanssa. Rakkauden laavapaiseet plopsahtelevat pintaan tuon tuosta; niiden ennustettavuudesta voidaan todeta vain, että niitä ei voi ennustaa. Joe ei voi tietää minkä kulman takana Jed odottaa. Varmaa kuitenkin on, että jostain hän nousee taas esiin julistamaan rakkauttaan, joka oikeuttaa itse itsensä, perustelee olemassaolonsa rakkaudella: “Joe älä taistele rakkautta vastaan, tule Jumalan valoon kanssani.”

 

Mielenhäiriöistä ja väkivallan ymmärtämisestä

Kuinka paljon väkivaltaa tulee ymmärtää? Esimerkki: henkilö X esiintyy väkivaltaisesti ja on toistuvasti aggressivinen. Häntä ymmärretään, koska a) hän on masentunut b) kenties persoonallisuushäiriöinen c) jotenkin muuten pois tolaltaan.

Kysymys on vaikea. Väkivaltaan tulisi voida puuttua, mutta lynkkausmielialaa ei haluta lietsoa. Kuitenkin, jos vain luotetaan jokaisen kykenevät ymmärtämään X:n vaikeudet ja pystyvän siksi nousemaan hänen aiheuttamiensa loukkausten ja henkisen pahoinvoinnin yläpuoelle, luodaan sosiaalinen järjestelmä, jossa eletään vahvimman ehdoilla.

Magnani (2011, 201) kirjoittaa: “What is really unfortunate, in my opinion, is that media and consequently public opinion became absolutely comfortable with insanity pleas, in spite of being conspicuously ignorant as far as the knowledge of forensic psychology is concerned. … people… roughly classify almost any violent or bloody actions as the fruit of criminal psychopathologic individuals. In such a way – curiously – they are inclined to decriminalize them, nearly a priori.”

Väkivallan ymmärtäminen mielenhäiriönä tai vaikean menneisyyden inhimillisesti ymmärrettävänä tuloksena on vaikea kysymys väkivallan kohteen kannalta. Etenkin kulttuurin rakenteisiin piilotettua väkivaltaa, kuten vainoamista tai muuta henkiseen hyvinvointii kohdistuvaa väkivaltaa, ollaan liian usein taipuvaisia ymmärtämään.

Ongelmaksi muodostuu tällöin uhrin kokemus.

Eikö väkivallan kokemus ole ymmärrettävä, inhimillisesti yhteisön huomion ansaitseva asia?

Ian McEwanin romaanissa Ikuinen rakkaus, ja siitä filmatisoidussa elokuvassa, päähenkilö Joe joutuu mielisairaan Jedin vainoamaksi. Joen ongelmaksi ei muodostu ainoastaan vaikea vainoaminen, mutta myös yhteisön ymmärtämättömyys. Yhteisö on taipuvainen pitämään Jediä ressukkana, joka ansaitsee sääliä. Asetelma keikahtaa nurinkuriseksi: väkivallan tekijästä tulee uhri ja uhri näyttäytyy epävakaana ja väkivaltaisena.

Tällaisiin illuusioihin ollaan vaarassa luisua silloin, kun väkivallan tekijää halutaan ymmärtää väkivallan kokijan kustannuksella.

Orionissa vieraili tänään säveltäjä Philip Glass. Glassin elokuvamusiikin ympärille rakennetun sarjan avasi Erroll Morrissin vuonna 1988 ohjaama dokumenttielokuva The Thin Blue Line. Elokuva on kuvaus tosielämän farssista, jossa syytön mies tuomitaan kuolemaan rahanahneiden todistajien, oman kylän poikaa suojelevien patrioottien, puoskaroivan oikeuden asiantuntijoiden ja yli-innokkaan syyttäjän toimesta. Vasta 11 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen tehty dokumenttielokuva pelastaa syyttömän […]

Tiedon väkivalta

Olen viipynyt italialaisen filosofin, Lorenzo Magnanin teoksen Understanding Violence parissa jo jonkin aikaa.

Magnanin teos käsittelee väkivaltaa huomattavasti laajempana ilmiönä, kuin millaisena vaikkapa suomalainenkin kulttuuri väkivallan vielä tänä päivänä ymmärtää. Maganani alleviivaa, että väkivalta ei ole vain suoraa, fyysistä väkivaltaa, vaan väkivalta on myös sanoja, eleitä, kulttuurisia rakenteita.

Väkivallan piiriin kuuluvat myös tieto ja sen pimittäminen.

Magnani (emt, 58) kirjoittaa: “Knowledge is a duty, especially when dealing with complicated artifactual situations”.

Tietäminen on velvollisuus. Huonosti perustellut argumentit, jotka kieltäytyvät pyrkimästä objektiivisuuteen ja tiedon lisäämiseen, kuuluvat tietyissä tilanteissa väkivallan piiriin. Ilmiselvänä esimerkkinä voidaan mainita silmien sulkeminen naapurissa tapahtuvalle väkivallalle vain koska “asia ei minulle kuulu”. Erityisesti suomalaisessa kulttuurissa ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että tietty väkivalta kuuluu “yksityisen piiriin”. Ajatus on sinällään väkivaltainen.

Tiedon velvollisuus liittyy väkivaltaan myös kääntöpuoleltaan. Tiedon pimittäminen voi olla väkivaltainen ja agressiivinen teko. Sellainen tieto, joka voisi lisätä hyvinvointia, tai jonka pimittäminen aiheuttaa pahoinvointia, kuuluu tiedon velvollisuuden piiriin.

Voidaan siis ajatella, että tiedon pimittäminen on tietyissä tilanteissa väkivaltaa.

Edellisistä esimerkeistä täytyy vielä todeta, että tiedon ja väkivallan suhde määrittyy edelleen myös eettisten kysymysten kautta. Jokaisessa tilanteessa on aina arvioitava erikseen, lisääkö tieto hyvinvointia – ja toisaalta onko sen pimittäminen tai huomioimatta jättäminen väkivaltaa.